Kolumnit
19.4.2026 05:22 ・ Päivitetty: 19.4.2026 05:29
Stefan Forss: Suomen ydinasekeskustelu on hakoteillä – pääasiasta eli ydinpelotteesta puhutaan liian vähän
Hallituksen esitys ydinenergialain muuttamisesta herättää kiivasta keskustelua – mutta lähinnä menettelytavoista. Edelleenkään emme puhu tarpeeksi siitä, kenen ydinaseilla olisi Suomelle merkitystä ja mitä pelote käytännössä vaatii.
Ydinenergialakimme on syntynyt tyystin erilaisena aikana ja erilaista uhkaa vastaan. Vuonna 1988 voimaan tulleen lain päätarkoitus oli luoda oikeudellinen este sille, että Neuvostoliitto toisi YYA-sopimuksen varjolla ydinaseita Suomeen.
Suurvaltojen suhteet kiristyivät merkittävästi 1970-luvun puolivälistä alkaen, kun Neuvostoliitto alkoi sijoittaa uusia keskimatkan ydinohjuksia alueelleen. Nato vaati niiden poistamista, mutta Neuvostoliitto ei taipunut. Tämä johti vastatoimena 1979 Naton niin sanottuun kaksoispäätökseen: Yhdysvallat toisi vuodesta 1983 alkaen ballistisia ohjuksia Saksaan sekä risteilyohjuksia Britannian ja eteläisen Euroopan tukikohtiinsa.
Neuvostoliiton joulukuussa 1979 tekemä Afganistanin miehityskin lisäsi jännitystä.
Samoihin aikoihin Neuvostoliitto oli yrittänyt tarmokkaasti vetää Suomea sotilaallisestikin omaan vaikutuspiiriinsä, joten päättäjillä oli aito pelko euro-ohjuskriisin osapuoleksi joutumisesta.
Osalla suomalaisista vasemmiston rauhantutkijoista ei tosin näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, jos tänne tulisi lännen imperialismin vastapainoksi idän rauhanohjuksia.
Laki kuitenkin saatiin aikaan, joskin vähän myöhässä: idän ja lännen varustelukilpailu oli jo tuolloin päättymässä Neuvostoliiton häviöön ja pääsihteeri Mihail Gorbatšovin aloittamaan perestroikaan.
Lisää aiheesta
Gorbatšov tavoitteli ydinaseetonta maailmaa ilmeisen vilpittömästi ja sai vastakaikua Ronald Reaganilta ja myöhemmin tämän hallinnon avainhenkilöiltä.
NYT LAKIA muutettaessa nämä taustat on hyvä muistaa. Vielä tärkeämpää on kuitenkin saada selkeä kuva siitä, millaisia ydinaseita liittolaisillamme on ja miten ne voisivat suoraan vaikuttaa meihin.
Yhdysvalloilla on Naton ydinasepelotetta varten käytössään satakunta vastikään modernisoitua taktista ydinpommia (B61-12), jotka on tarkoitettu lentokoneista pudotettaviksi. Ne on varastoitu viiteen Nato-maahan, mutta ne ovat täysin Yhdysvaltain omassa hallinnassa.
Yhdysvaltain strategiset ydinaseet, joista suurin osa on ohjussukellusveneissä, jäävät Naton sisäisen päätöksenteon ulkopuolelle.
Britannialla on 225 ydinaseiden taistelukärkeä, ja niistä noin puolet on koko ajan Kuninkaallisen laivaston neljässä strategisessa sukellusveneessä, loput varastoituna näille. Muita ydinaseita briteillä ei ole.
Myös Ranskalla on neljä strategista ohjussukellusvenettä. Valtaosa maan kolmestasadasta ydinkärjestä on varattu niihin, osa on Rafale-hävittäjien kantamissa risteilyohjuksissa.
RANSKALAISEEN doktriiniin kuuluu, että ydinaseiden käyttöä harkitaan vain jos Ranskan olemassaolo tai salassa pidetyt ”ensisijaiset edut” ovat uhattuina. Muuhun Ranska ei vastedeskään sitoudu.
Tällaisessa tilanteessa Ranska voi ampua yhden ydinaseensa (luultavasti Rafalen risteilyohjuksen) varoituslaukauksena, tarkoituksena saada vihollinen perääntymään.
Toista laukausta ei tule. Tältä osin Ranskan doktriini on jäykkä ja ehdoton. Vihollisen on ymmärrettävä, että eskaloinnin seuraava vaihe olisi täysimittainen ydinsota.
Ranska voi ampua yhden ydinaseensa varoituslaukauksena.
Ranska neuvottelee parhaillaan useiden Euroopan maiden kanssa, saisivatko ydinaseistuksessa lentävät Rafale-koneet kriisitilanteessa käyttää liittolaistensa aluetta ja ilmatilaa. Tämä parantaisi koneiden ja lentäjien selviytymis-, väistö- ja suojautumismahdollisuuksia.
Mutta siinä vaiheessa jos Ranska tai Yhdysvallat haluaisivat ydinasekoneidensa käyttävän Suomen lentokenttäverkostoa tai ilmatilaa, sota olisi jo alkanut.
Se, että joku omistajavaltioista haluaisi sijoittaa meri- tai ilma-ohjusaseitaan pysyvästi Suomeen ennen sitä, on käytännössä mahdoton ajatus. Rauhan aikana aseita varastoidaan tiukasti vartioiduissa tukikohdissa, joihin liittolaisillakaan ei ole asiaa.
VENÄJÄ ON lähialueidemme ainoa valtio, jonka maavoimilla on käytössään ydinaseita. Noin vuosikymmen kylmän sodan päättymisen jälkeen Venäjä luopui aiemmista sitoumuksistaan maavoimien ydinaseriisunnasta.
Nyt Venäjän maavoimien ohjus- ja tykistöjoukkojen tehtäviin kuuluu heidän oman määritelmänsä mukaan ”vihollisen tuhoaminen joko tavanomaisella tai ydintulituksella”.
Naton jäsenmaiden maavoimat ovat jo vuosikymmeniä olleet ydinaseettomia.
Suomi on Naton pohjoisella sivustalla korostetusti puolustusliiton maavoimien suorituskykyjen tuottaja, ja Naton jäsenmaiden maavoimat ovat jo vuosikymmeniä olleet ydinaseettomia.
Ydinaseharjoituksissa, joihin myös Suomi osallistuu, ei liikutella oikeita ydinaseita vaan korkeintaan niitä kuvaavia näköisesineitä. Usein simulaatiot tehdään pelkästään karttaharjoituksina.
VOIKO SUOMI LUOTTAA Yhdysvaltain ydinasesateenvarjon pysyvyyteen Natossa?
Presidentti Trumpin hallinnon yllätyksellisyyden takia Euroopan Nato-maissa on levinnyt tästä laajalti huolta.
YK:n ydinsulkusopimuksen (NPT) piirissä on viisi virallista ydinasevaltiota, eli sattumalta samat Yhdysvallat, Venäjä, Britannia, Ranska ja Kiina, joilla on veto-oikeus YK:n turvaneuvoston päätöksiin.
Ydinaseita tiedetään olevan myös Israelilla, Pakistanilla, Intialla ja Pohjois-Korealla. Haluja ydinaseen rakentamiseen on muillakin, kuten Iranilla. Teknistä valmiutta todennäköisesti on muun muassa Japanilla ja Etelä-Korealla, koska mailla on korkeaa osaamista ydinteknologiasta ja ydinenergian käytöstä.
Toistaiseksi YK (käytännössä Yhdysvallat laajennetun pelotteen politiikkansa ansiosta) on pystynyt pitämään ydinasevaltioiden lukumäärän ennallaan.
Eurooppalaiset Nato-maat tuskin laskevat toiveitaan uusien omien ydinasekykyjen luomisen varaan, vaan enemmän Ranskan ja Britannian tarjoamaan suojaan.
Ranska ei valitettavasti ole viime vuosikymmeninä sisäpoliittisistakaan syistä tehnyt juuri mitään kovin konkreettista Venäjän taktisten ydinaseiden uhan hillitsemiseksi.
BRITANNIASTA voi sen sijaan tulla merkittävämpi tekijä meille. JEF-ryhmän johtavana maana ja YK:n turvaneuvoston jäsenenä Britannialle olisi tarjolla korostunut rooli ydinpelotteen rakentajana.
Se tosin vaatisi asevoimille uusia investointeja.
Viimeinen brittien taktinen ydinase oli 1990-luvun lopulla käytöstä poistettu WE-177 -lentoydinpommi. Jos näitä taktisia ydinkärkiä palautettaisiin päivitettyinä Kuninkaallisten ilmavoimien moderniin risteilyohjukseen, siitä muodostuisi varteenotettava vastapaino Venäjän uhkaa vastaan.
Kaikki tämä edellyttäisi briteiltä nykyistä rohkeampaa johtajuutta sekä merkittävää poliittista ja taloudellista tukea muilta JEF-mailta.
Britannialle olisi tarjolla korostunut rooli ydinpelotteen rakentajana.
Lisäksi Britannian sisäpolitiikka voi muuttua jokaisessa vaalissa merkittävästi, eikä kaikilla valtaan haluavilla poliittisilla ryhmillä ole samanlaisia ajatuksia eurooppalaisten liittolaisten tukemisesta.
RAUHANLIIKKEIDEN tavoittelema ydinaseiden täyskielto tuskin missään maailmantilanteessa toteutuu täydellisenä.
1990-luvun alun yhteisymmärryksessä suurvaltojen arsenaalit pienenivät hurjasti, noin 60 000 ydinkärjen verran, kunnes lopulta Vladimir Putinin Venäjä pysäytti kehityksen.
Vastaavaan ydinaseriisuntaan voidaan taas joskus päästä, kun ydinasesuurvallat päätyvät sellaiseen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon tai tasapainoon, jossa asevalvontatoimet nähtäisiin kaikkien yhteisenä etuna.
Tämä vaatii keskinäistä luottamusta ja ennen kaikkea sen kaltaista päätöksenteon ja päättäjien vakautta, josta nyt on kaikkein eniten pulaa.
Kirjoittaja on entinen VTT:n ja ulkoministeriön johtava tutkija, professori sekä Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.